Aivovammautuneen yrittäjän arkea hevostapaturman jälkeen

Ei maksa mitään

Ei maksa mitään

Joka puolella supistetaan ja leikataan kaikesta mahdollisesta. Onneksi löytyy ilmaisia asioita, joista on hankalampi leikata -kuten tieto. Tänään vietetään kansainvälistä vammaisten päivää. Vammainen, apua mikä sana.

Olen ollut se idiootti, joka on omassa päässään säälinyt vammaisia. Niin kyllä te tiedätte, niitä raukkoja rampoja, jotka on pyörätuolissa. Sitten herään Validiasta, oon saarrettu vammaisilla. Toiset on “selkäydin puolella” ja toiset “neurologian puolella”. Ne ketä olen aina säälinyt, tuntuvat kelaavan kuntoutuskeskuksessa aktiviteetista toiseen. Viimeisen päälle laittautunut kaunis nainen istuu syömässä ilman pyörätuolia. Hän on ollut vakavassa liikenneonnettomuudessa ja taistelee päivittäin selviytyäkseen ihan perusasioista. Hän ei ole siis liikuntarajoitteinen eikä kehitysvammainen. Miten joku voi sitten olla vamppi, kun näyttää ihan “normaalilta”?!

 

Kerroin yhdelle tuttavalleni aivovammastani ja hän kysyi: “Tuliko susta nyt sit tyhmä?” Ei tullut. Välillä ajattelen, että olisi helpompaa olla tyhmä, niin tuollaiset kysymykset eivät tuntuisi niin tyhmiltä. Mitä sitten tapahtui? Pitää opetella kaikenlaista uudestaan, kun esimerkiksi hermotus ei toimi kuten ennen. Lisäksi nukuttaa valtavasti pitkienkin unien jälkeen, särkee (haukee), kädet tärisee, ei ole voimaa, eikä tuntoakaan joka paikassa, smoothiekoneen kantta ei saa auki- esimerkiksi sellasia asioita. Ei liity älyyn mitenkään.  BLOGI

Harmitti. Olisin halunnut olla Super-Saara, sellainen tehokas ja tarmokas kuten ennen. En ole. Piti tehdä valinta. Jäänkö surkuttelemaan? Käynnit Validiassa opetti, että en voi jäädä.  Kuntoutuskeskuksessa oli ihan uskomattoman surullisia ihmiskohtaloita, mutta silti porukka oli täynnä elämäniloa. Mieleen jäi eräs kuntoutuskaveri, jota en voi ajatella ilman kyyneleitä.  Hän kysyi multa yhtenä aamuna, että tiedätkö mikä on parasta tässä vammassa? Katsoin epätoivoisena, että ei helvetti mikään ole. Sitten tämä kuntoutuskaveri nosti vähän toista kättään ja sanoi: “Kun on vispilä omasta takaa.” Käsi heilui vimmatusti. Nauroin ja itkin. Mullakin on oma vispilä.

Kommentoi